Saaste on Nostr: En ole yhtään varma, että pitäisikö minun kirjoittaa tästä julkisesti. ...
En ole yhtään varma, että pitäisikö minun kirjoittaa tästä julkisesti. Yritän, koska kaipaan ulkopuolisia ajatuksia.
Minulle reppureissut ilman suunnittelua ovat olleet eräänlainen henkireikä. Kirjoitin niistä blogiinkin otsikolla "Eheyttävät seikkailut". Otsikko sisältää sen keskeisen asian, jota kaipaan: seikkailu.
Sen jälkeen, kun tapasin nykyisen puolisoni, en ole pystynyt tekemään tällaisia seikkailuja. Hän on niin koukussa suunnittelemiseen, että se tekee minun seikkailut mahdottomaksi. Suunnitelmien puute saa hänet stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.
Olen koettanut keskustella tästä asiasta usean vuoden ajan, mutta keskustelu ei tuota oikein minkäänlaista tulosta. Joka kerta, kun yritän ehdottaa ja pyytää avointa matkaa, hän täyttää joka hetken suunnitelmilla. Tästä seuraa turhautumista, pettymistä, surua ja näiden seurauksena myös tappeluita. Yleensä pidän matkan odottamisesta, mutta nykyään ne ovat lähinnä epämiellyttävä kokemus.
Hiljattain olen tarjonnut sitäkin vaihtoehtoa, että voisin tehdä välillä omia seikkailuja yksin. Olen tehnyt ison osan aikaisemmista seikkailuistani yksin. Hän on kertonut, että loukkaantuu, jos matkustan yksin. Se ei kuulemma ole reilua. Eikä näin ollen vaihtoehto. Useat keskustelutkin päätyvät siihen, että hän ottaa sanani loukkauksena, eikä järkevää keskustelua pääsee oikein edes syntymään.
Olemme kuukauden päästä lähdössä Interrail-matkalle. Toivoin sen matkan olevan luonteeltaan avoin, koska Interrail-lippu on kuin luotu päämäärättömään seikkailemiseen. Tilanne on kuitenkin se, että lähes koko matka on nyt aikataulutettu. Olen tietenkin innoissani tulevasta reissusta, mutta tunnen myös sisällä vellovan pettymyksen, sekä kasvavan tyhjiön. Tällä alkaa olla näkyvä vaikutus omaan hyvinvointiini. Tunnen, että minulta otetaan pois jotain, mikä on minulle tärkeää. Lisäksi minua taitaa ohjata taas liiallinen miellyttämisen halu, joka on elämässäni toistuva ongelma.
En tiedä mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä. Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Tekeekö se minusta täydellisen kusipään, jos käytän jonain vuonna lomapäiväni omiin seikkailuhin ja jätän puolison kotiin? Onko se itsekkyyttä? Mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä?
Minulle reppureissut ilman suunnittelua ovat olleet eräänlainen henkireikä. Kirjoitin niistä blogiinkin otsikolla "Eheyttävät seikkailut". Otsikko sisältää sen keskeisen asian, jota kaipaan: seikkailu.
Sen jälkeen, kun tapasin nykyisen puolisoni, en ole pystynyt tekemään tällaisia seikkailuja. Hän on niin koukussa suunnittelemiseen, että se tekee minun seikkailut mahdottomaksi. Suunnitelmien puute saa hänet stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi.
Olen koettanut keskustella tästä asiasta usean vuoden ajan, mutta keskustelu ei tuota oikein minkäänlaista tulosta. Joka kerta, kun yritän ehdottaa ja pyytää avointa matkaa, hän täyttää joka hetken suunnitelmilla. Tästä seuraa turhautumista, pettymistä, surua ja näiden seurauksena myös tappeluita. Yleensä pidän matkan odottamisesta, mutta nykyään ne ovat lähinnä epämiellyttävä kokemus.
Hiljattain olen tarjonnut sitäkin vaihtoehtoa, että voisin tehdä välillä omia seikkailuja yksin. Olen tehnyt ison osan aikaisemmista seikkailuistani yksin. Hän on kertonut, että loukkaantuu, jos matkustan yksin. Se ei kuulemma ole reilua. Eikä näin ollen vaihtoehto. Useat keskustelutkin päätyvät siihen, että hän ottaa sanani loukkauksena, eikä järkevää keskustelua pääsee oikein edes syntymään.
Olemme kuukauden päästä lähdössä Interrail-matkalle. Toivoin sen matkan olevan luonteeltaan avoin, koska Interrail-lippu on kuin luotu päämäärättömään seikkailemiseen. Tilanne on kuitenkin se, että lähes koko matka on nyt aikataulutettu. Olen tietenkin innoissani tulevasta reissusta, mutta tunnen myös sisällä vellovan pettymyksen, sekä kasvavan tyhjiön. Tällä alkaa olla näkyvä vaikutus omaan hyvinvointiini. Tunnen, että minulta otetaan pois jotain, mikä on minulle tärkeää. Lisäksi minua taitaa ohjata taas liiallinen miellyttämisen halu, joka on elämässäni toistuva ongelma.
En tiedä mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä. Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Tekeekö se minusta täydellisen kusipään, jos käytän jonain vuonna lomapäiväni omiin seikkailuhin ja jätän puolison kotiin? Onko se itsekkyyttä? Mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä?