Roni Laukkarinen on Nostr: Minulla on ollut viime aikoina paljon ajatuksia ja jopa surua elämästä, ajan ...
Minulla on ollut viime aikoina paljon ajatuksia ja jopa surua elämästä, ajan kulumisesta. Jonkinlaista "vauvakuumetta" ollut itselläni henkilökohtaisesti myös liikenteessä, koska lapset kasvavat (nyt 10v ja 14v) ja jotenkin sitä haikailee niitä aikoja kun lapset olivat pieniä, etenkin kun ison osan siitä ajasta koen hukanneeni työntekemiseen, itseni etsimiseen ja alkoholiin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, olin kyllä läsnä lasten elämässä paljonkin, varmaan keskivertoa enemmän, mutta ehkä kun nykyään on raitis ja järkevämpi, ajattelee ylipäätään asioista hieman eri tavalla.
Kolmas lapsi ei enää 35-vuotiaana tule kysymykseen, koska firmani on kasvanut ja elämä vienyt eteenpäin, vaimon näkö huonontunut entisestään ja elämässä on yksinkertaisesti paljon muuta, asiat ovat menneet eteenpäin. Ei elämäni mikään stabiili ollut myöskään 14 vuotta sitten, mutta silloin olin nuorempi eikä urani ollut vielä edes alkanut.
Tämä pohdinta on myös ollut osoituksena sille, että nyt on vihdoin aika ajatella myös itseään. Ajattelen aina ensin muita ja keksin muuta tekemistä, vaikka pitäisi osata relata. Tämä kumpuaa varmaan osin siitä, että en pysty hyväksymään "paikallaan olemista". Haluan koko ajan kehittää jotain. Etsin kyltymättömästi jotain uutta kokeiltavaa, oli se sitten sovelluksia tai järjestelmiä. Kai se nyt ulottuu myös uusiin ihmisiin, omaan perheeseen... pitää katkaista ajattelulta siivet.
Olen koko ajan jaksamisen rajamailla ja vaikka paljon positiivista kolmannessa lapsessa olisikin, perheenlisäys hankaloittaisi tilanteita. Kuurosokea puolisoni ja vanhemmat lapseni olisivat apuna, mutta väistämättä asia lisää kuormaa kasautuisi myös minulle. Tämä voisi pahimmillaan johtaa uupumukseen. Vaikka ei saa dumata tällaisia asioita, miinuspuolet vievät voiton. Enkä ole vielä edes puhunut siitä miten traumaattisia pari edellistä synnytystä olivat. Vaikka toisen lapsen osalta homma meni enemmän putkeen, se ahdistuksen ja epävarmuuden määrä...
Tärkeintä on tietysti puolisoni mielipide, joka varsinaisen ison työn hoitaisi. Kunnioitan ja arvostan tätä päätöstä ja olen sinut sen kanssa. On ollut hyvää pohdintaa ja keskustelua tästä meidän nykyisestä elämänvaiheesta, nyt on aika jollekin uudelle. Ehkä tämä "suru" ja nämä ajatukset ovat osa sitä siirtymäriittiä.
Olemme suunnitelleet vielä vetreinä nelikymppisinä keskittyvämme parempaan yhteiselämään vaimon kanssa ja Japanin matka muunmuassa tarkoitus kokea. Perheenlisäys lykkäisi kaikkia näitä suunnitelmia 20 vuodella, meillä kun ei ole minkäänlaista tukiverkkoja, pappoja tai mummoja lähettyvillä.
On hyvä näin.
Kiitos kun sain kertoa vähän intiimimmän asian täällä Fediversessä.
Kolmas lapsi ei enää 35-vuotiaana tule kysymykseen, koska firmani on kasvanut ja elämä vienyt eteenpäin, vaimon näkö huonontunut entisestään ja elämässä on yksinkertaisesti paljon muuta, asiat ovat menneet eteenpäin. Ei elämäni mikään stabiili ollut myöskään 14 vuotta sitten, mutta silloin olin nuorempi eikä urani ollut vielä edes alkanut.
Tämä pohdinta on myös ollut osoituksena sille, että nyt on vihdoin aika ajatella myös itseään. Ajattelen aina ensin muita ja keksin muuta tekemistä, vaikka pitäisi osata relata. Tämä kumpuaa varmaan osin siitä, että en pysty hyväksymään "paikallaan olemista". Haluan koko ajan kehittää jotain. Etsin kyltymättömästi jotain uutta kokeiltavaa, oli se sitten sovelluksia tai järjestelmiä. Kai se nyt ulottuu myös uusiin ihmisiin, omaan perheeseen... pitää katkaista ajattelulta siivet.
Olen koko ajan jaksamisen rajamailla ja vaikka paljon positiivista kolmannessa lapsessa olisikin, perheenlisäys hankaloittaisi tilanteita. Kuurosokea puolisoni ja vanhemmat lapseni olisivat apuna, mutta väistämättä asia lisää kuormaa kasautuisi myös minulle. Tämä voisi pahimmillaan johtaa uupumukseen. Vaikka ei saa dumata tällaisia asioita, miinuspuolet vievät voiton. Enkä ole vielä edes puhunut siitä miten traumaattisia pari edellistä synnytystä olivat. Vaikka toisen lapsen osalta homma meni enemmän putkeen, se ahdistuksen ja epävarmuuden määrä...
Tärkeintä on tietysti puolisoni mielipide, joka varsinaisen ison työn hoitaisi. Kunnioitan ja arvostan tätä päätöstä ja olen sinut sen kanssa. On ollut hyvää pohdintaa ja keskustelua tästä meidän nykyisestä elämänvaiheesta, nyt on aika jollekin uudelle. Ehkä tämä "suru" ja nämä ajatukset ovat osa sitä siirtymäriittiä.
Olemme suunnitelleet vielä vetreinä nelikymppisinä keskittyvämme parempaan yhteiselämään vaimon kanssa ja Japanin matka muunmuassa tarkoitus kokea. Perheenlisäys lykkäisi kaikkia näitä suunnitelmia 20 vuodella, meillä kun ei ole minkäänlaista tukiverkkoja, pappoja tai mummoja lähettyvillä.
On hyvä näin.
Kiitos kun sain kertoa vähän intiimimmän asian täällä Fediversessä.