Mika Hiltunen on Nostr: Puran nyt vähän turhautumistani, joten pahoittelut negatiivisuudesta. Kirjoitin ...
Puran nyt vähän turhautumistani, joten pahoittelut negatiivisuudesta.
Kirjoitin blogiin vähän aikaa sitten sisäisestä kellosta ja unirytmeistä. Asia nousi taas keskusteluun, sillä puolisoni avautui miljoonannen kerran siitä, että hän ei pääse sängystä ylös ja on koko ajan väsynyt.
Tämä keskustelu ei ole edennyt vuosien aikana mihinkään, enkä enää tiedä, mitä uutta minä voisin aiheesta sanoa. Häntä tuntuu ärsyttävän myös se, että minä kykenen ylläpitämään (ja muuttamaan) unirytmiäni ja panostan siihen, että uneni olisi laadukasta ja että sitä olisi riittävästi. Tämä siis siitäkin huolimatta, että kärsin uniongelmista.
Puolisoni kuuluu näihin ihmisiin, jotka uskoovat vakaasti olevansa iltavirkkuja ja selittävät tällä uskomuksella kaikkea toimintaansa. Samaan aikaan hänen sisällään tuntuu olevan jokin ideaaliminä, joka ilmeisesti haluaa elää jossain muussa rytmissä. Hän kadehtii sitä, että minä elän tietoisesti siinä rytmissä. Hän ei kuitenkaan halua tehdä mitään asian eteen, vaan tekee aktiivisesti asioita, jotka ylläpitävät hänen sosiaalista jetlagia.
Olo on välillä kuin juttelisi pikkulapsen kanssa. Toinen haluaisi, että vuorokaudessa olisi 30 tuntia ja pitäisi saada valvoa myöhään, mutta silti samaan aikaan täytyisi saada kaikki aikaisen heräämisen edut. Hän haluaisi elää säännöllistä rytmiä, mutta ei kuitenkaan halua tehdä mitään ylläpitääkseen säännöllistä rytmiä. Joka kerta kun mikään ulkoinen asia ei pakota häntä tiettyyn rytmiin, hän sekoittaa itse oman rytminsä.
Eikä hän ole suinkaan ainut. Näitä ihmisiähän on maailma pullollaan ja minäkin teen samaa välillä.
Minulle olisi loppujen lopuksi ihan yhdentekevää, missä rytmissä hän elää, kunhan hän olisi itse tyytyväinen siihen. Näin ei kuitenkaan ole ja tästä samasta asiasta saa keskustella uudestaan ja uudestaan.
Jotenkin ihan helkkarin turhauttavaa. Eikä turhautumista vähennä se, että minä en osta ajatusta synnynnäisestä aamu- ja iltavirkkuudesta.
No niin. Avautuminen loppu.
Kirjoitin blogiin vähän aikaa sitten sisäisestä kellosta ja unirytmeistä. Asia nousi taas keskusteluun, sillä puolisoni avautui miljoonannen kerran siitä, että hän ei pääse sängystä ylös ja on koko ajan väsynyt.
Tämä keskustelu ei ole edennyt vuosien aikana mihinkään, enkä enää tiedä, mitä uutta minä voisin aiheesta sanoa. Häntä tuntuu ärsyttävän myös se, että minä kykenen ylläpitämään (ja muuttamaan) unirytmiäni ja panostan siihen, että uneni olisi laadukasta ja että sitä olisi riittävästi. Tämä siis siitäkin huolimatta, että kärsin uniongelmista.
Puolisoni kuuluu näihin ihmisiin, jotka uskoovat vakaasti olevansa iltavirkkuja ja selittävät tällä uskomuksella kaikkea toimintaansa. Samaan aikaan hänen sisällään tuntuu olevan jokin ideaaliminä, joka ilmeisesti haluaa elää jossain muussa rytmissä. Hän kadehtii sitä, että minä elän tietoisesti siinä rytmissä. Hän ei kuitenkaan halua tehdä mitään asian eteen, vaan tekee aktiivisesti asioita, jotka ylläpitävät hänen sosiaalista jetlagia.
Olo on välillä kuin juttelisi pikkulapsen kanssa. Toinen haluaisi, että vuorokaudessa olisi 30 tuntia ja pitäisi saada valvoa myöhään, mutta silti samaan aikaan täytyisi saada kaikki aikaisen heräämisen edut. Hän haluaisi elää säännöllistä rytmiä, mutta ei kuitenkaan halua tehdä mitään ylläpitääkseen säännöllistä rytmiä. Joka kerta kun mikään ulkoinen asia ei pakota häntä tiettyyn rytmiin, hän sekoittaa itse oman rytminsä.
Eikä hän ole suinkaan ainut. Näitä ihmisiähän on maailma pullollaan ja minäkin teen samaa välillä.
Minulle olisi loppujen lopuksi ihan yhdentekevää, missä rytmissä hän elää, kunhan hän olisi itse tyytyväinen siihen. Näin ei kuitenkaan ole ja tästä samasta asiasta saa keskustella uudestaan ja uudestaan.
Jotenkin ihan helkkarin turhauttavaa. Eikä turhautumista vähennä se, että minä en osta ajatusta synnynnäisestä aamu- ja iltavirkkuudesta.
No niin. Avautuminen loppu.